Puhumisen arvioinnista: miten ja miksi?

Johdanto kielitestaukseen, ALTE, 9/2018, prof. Anthony Green

Miksi ja miten puhumisen taitoa arvioidaan ja millaisia vahvuuksia ja heikkouksia eri arviointimenetelmillä on? Muun muassa näihin kysymyksiin etsittiin vastauksia ALTE:n vuosittaisella johdantokurssilla Cambridgessa professori Anthony Greenin johdolla.

Kuten professori Green moneen kertaan mieliimme teroitti, arvioinnin lähtökohtana tulee olla sen tarkoitus – miksi ja mitä tarkoitusta varten arvioidaan. Lisäksi täytyy tiedostaa, mitä tarkoitamme puhumisella (esim. ääneen lukemista, vuorovaikutusta, kysymyksiin vastaamista) sekä millä tavoilla testataan ja miten suoritukset arvioidaan.

Mitä tarkoituksia varten teemme aikuisten suomenoppijoiden puhumisen arviointia? Me täällä Testipisteessä puhutamme asiakkaitamme saadaksemme selville, miltä tasolta alkava koulutus olisi tarkoituksenmukainen. Opettajat oppilaitoksissa ovat usein melko toisenlaisessa tilanteessa. Ainakin ideaalimaailmassa he arvioivat suorituksia ja antavat niistä palautetta paitsi tuottaakseen arvioita vaikkapa työvoimahallinnon viranomaisia varten myös (ja toivottavasti ennen kaikkea) viestiäkseen oppijoille itselleen heidän edistymisestään ja siitä, millaisista puhumistehtävistä he selviävät ja miten laajentaa tätä repertuaaria.

Entä mitä arvioimme, kun arvioimme puhumista? Professori Green toi esiin muutamia eri puolia siitä, mitä puhuminen on. Ensinnäkin puhuminen on äänteiden tuottamista sellaisessa muodossa, että kohdekieltä ymmärtävä kuulija voi tunnistaa sanat ja muut kielen fonologiset piirteet. Onneksi arvioinnissa on pikkuhiljaa luovuttu ajatuksesta, että tehokkaaseen (tai taidokkaaseen) puhesuoritukseen vaaditaan natiivipuhujankaltaista ääntämistä. Natiivinkaltaisuus on niin monella tapaa ongelmallinen lähtökohta, että sitä täytynee käsitellä omassa tekstissään. Rakenteiden (tai kieliopin) hallintaa kirjoittamisessa on melko helppoa arvioida, mutta koska puhuminen on tilanteisempaa, suunnittelemattomampaa ja vapaampaa, samat arviointikriteerit eivät toimi puhumisen arvioinnissa. Sanaston arvioinnin, kuten kaiken muunkin arvioinnin, tulisi lähteä viestintätilanteen onnistumisen arvioinnista: käyttääkö puhuja sellaista sanastoa, että hän selviää ko. tilanteesta, esim. saa sovittua tapaamisen tai kerrottua pyydetyn asian. Green muistutti osallistujia siitä, että usein toistuvien ja yksinkertaisten sanojen käyttö ei ole merkki heikosta puhumisen taidosta tai suppeasta sanavarastosta, vaan päinvastoin voi osoittaa hyvinkin korkean tason osaamista. Tässäkin tilanteenmukaisuus ratkaisee. Myös keskustelupronomien ja muiden pikkusanojen kohdekielen mukainen käyttö on taitavan ja tehokkaan puhujan merkki ja toisin päin: kaikki ovat varmasti tuskailleet arvioidessaan pakonomaista niinkuttajaa tai elittäjää. Normaali puhe (sekä äidinkielisen että kielenoppijan) sisältää runsaasti virheitä, taukoja ja vääriä aloituksia. Oman kokemukseni mukaan tämä on erityisen helppo unohtaa, kun arvioi nauhoitettuja puhesuorituksia.

Kielenaineksen lisäksi puhumiseen (ja sen arviointiin) liittyy olennaisesti sosiaalinen ulottuvuus, joka kattaa mm. keskustelutilanteeseen liittyvät käytännöt (vuoron ottaminen ja pitäminen, keskeyttäminen), rekisterit (muodollisuuden aste, kohteliaisuus), kommunikaatiostrategiat (uudelleenmuotoilut, kiertoilmaisut, avun tai toiston pyytäminen), viestinnälliset mikro- ja makrofunktiot (esim. informaation välittäminen, varoittaminen). Varsinkin kielenoppimisen alkuvaiheessa olevalle oppijalle tärkeää toiston tai uudelleenmuotoilun pyytämistä ei usein tule arvioitua, koska haluamme tehdä arviointehtävien syötteet sellaisiksi, että puhuja lähtökohtaisesti ymmärtää ne. Olisi kiinnostavaa miettiä eri tasoille sopivia arviointitehtäviä, joissa haluaisimme arvioida nimenomaan selviämistä silloin, kun ei ymmärrä, mitä toinen sanoo.

Entäpä miten-kysymys? Tehtävätyypeistä puhuttaessa käsiteltiin erityisesti syötöksen ja odotetun tuotoksen suhdetta: kuinka paljon vuorovaikutusta tehtävään sisältyy, kuinka paljon tehtävä vaatii prosessointia ennen suoritusta ja toisaalta voiko tehtävän suorittaa pelkän tilanteen tarjoaman informaation tai maailmantiedon varassa. Autenttisuus lienee testausmaailmassa ikuisuuskysymys. Testin käytettävyys, toistettavuus ja luotettavuus asettavat tiettyjä vaatimuksia käytettäville tehtävätyypeille. Aihe herätti paljon keskustelua ja me suomalaiset osallistujat uskalsimme kyllä ylpeinä sanoa, että ainakin aikuisten S2-opetuksessa, jonka arviointia tunnemme parhaiten, olemme onnistuneet mielestämme hyvin tässä tasapainottelussa. Jatketaan hyvää työtä ja jaetaan oppeja ja kokemuksia arvioinnista jatkossakin.

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s