ARVIOINTIA MUTUTUNTUMALLA JA FIILISPOHJALTA?

LESLLA 2016, 12th Annual Symposium, Granada

Lisa Gonzalves (University of Califormia), When Standardized Tests Fail: Informal Assessments of LESLLA learners in California Adult Schools

LESLLAssa viehättää se, että yhdistää tutkijat ja opettajat keskustelemaan samoista aiheista eri näkökulmista. Erityisesti tutkimus ja opetus yhdistyvät, kun tutkijat tutkivat, miten opettajat toimivat, kuten Lisa Gonzalves Kalifornian yliopistosta. Hän tutki, minkälaisia arviointimenetelmiä opettajat itse kehittävät ja käyttävät, kun standardisoidut testit eivät tunnu toimivilta – tilanne, joka on hyvin tavallinen, kun on kyseessä ns. Leslla-oppija.

Lisa huomasi, että ESL-opettajat (ESL= English as a Second Language) olivat erittäin innokkaita jakamaan kokemuksiaan ja oppimaan muiden kokemuksista, erityisesti arviointitapoihin haluttiin vaikuttaa. Ja arvioinnin yhtenäistämiseen toden totta tuntui olevan tarvetta, niin erilaisia arviointitapoja opettajat kertoivat käyttävänsä.

Alkutestauksessa standardisoituja testejä eivät käyttäneet juuri ketkään (vaikka niiden käyttäminen on periaatteessa pakollista), vaan opettajat olivat laatineet tarkoitusta varten omia testejään. Näissä omissa testeissä korostuivat produktiiviset taidot, puhuminen ja kirjoittaminen. Vain ani harva testasi lukemista tai kuuntelemista. Täysin kielitaidottomia ja/tai lukukurssin tarpeessa olevia pyrittiin tunnistamaan alkutestauksissa huutelemalla ”Zero English?”, ”No ABC?” jo ennen varsinaiseen testitilanteeseen menemistä. Tämän tavoitteena oli kuulemma välttää ahdistus, joka lukutaidottomalle mahdollisesti tulisi, jos hän joutuisi testitilanteeseen, jossa hänellä ei ole edellytyksiä pärjätä. Minusta tällainen huutelu kuulosti pelottavalta ja ahdistavalta testiin tulijan kannalta, mutta kyse on ilmeisesti ihan erilaisista oppijamääristä kuin mihin me pienessä Suomessa olemme tottuneet. ”Zero English” on ehkä käytännössä hyvä alkutestin ensimmäinen vaihe, jos kursseille jonottajia on satoja. Onneksi me emme joudu turvautumaan samaan keinoon.

Oppijan siirtämiseen kurssilta toiselle eli opitun arviointiin oli myös käytössä kirjava valikoima arviointitapoja. Useimmissa korostui yksittäisten opettajien arviointien suuri osuus. Suosituimmaksi oppimisen edistymisen arviointitavaksi nousi ”yleinen havainnointi”. Opettajat kertoivat, että heillä oli jossain vaiheessa ”tunne”, että oppija oli valmis seuraavalle kurssille. Tämä tunne saattoi perustua siihen, miten opiskelija toimi luokassa, esim. ”näyttää ymmärtävän lähes kaiken mitä sanon”, ”auttaa vierustoveria tehtävissä” ja myös ”eihän heitä voi jumittaa loputtomiin opiskelemaan samoja perusjuttuja”.

Ei tarvitse olla mikään arviointiguru, että tällaiset tunnustukset herättävät kauhistusta. Missä on arvioinnin luetettavuus, missä arvioinnin yhtenäisyys, missä arvioinnin läpinäkyvyys, entä reiluus? Ihan kaikki opettajat eivät toki toimineet ihan vain fiilispohjalta, toisenlaisiakin vastauksia Lisa sai. Eräskin opettaja esitteli kymmenen kriteerin listan, joiden pohjalta seuraavalle kurssille siirtymispäätös tehtiin. Kaikessa konkreettisuudessa se oli niin virkistävä poikkeus kaikenlaiseen arviointijargoniin, että tässä lista teillekin: 1) ymmärtää ja pystyy noudattamaan yksinkertaisia suullisia ohjeita, 2) osaa vastata kyllä/ei kysymyksiin aiheista, joita on käsitelty kurssilla, 3) osaa vastata itseään koskeviin kysymyksiin (henkilötiedot), 4) osaa kysyä peruskysymyksiä (joita on harjoiteltu kurssilla), 5) osaa numerot, 6) lukee ja kirjoittaa sanoja, 7) kirjoittaa yli 15 sanaa minuutissa, 8) osaa täyttää henkilötietolomakkeen, 9) tuntee persoonapronominit, 10) ääntäminen on ymmärrettävää. Tästä listasta Lisa nosti esiin kohdan seitsemän, joka on hänen mielestään esimerkki siitä, mihin arviointikriteereissä tulisi pyrkiä. Hyvä kriteeri on mitattavissa ja se on helppo selittää arvioitavalle. Oppijoilla pitäisi olla enemmän mahdollisuuksia osoittaa oppimisen edistymistä ja nimenomaan sellaisilla tavoilla, jotka ovat selkeitä ja ymmärrettäviä oppijoille itselleenkin.

Opettajien omissa arviointikäytännöissä oli Lisan mukaan paljon hyvää verrattuna testiarviointiin, erityisesti silloin kun testi ei selvästikään sovi tietylle oppijajoukolle. Tällainen informaalimpi arviointi mahdollistaa opettajien ammattitaidon isomman osuuden arvioinnissa, tuo opettajille/oppilaitoksille enemmän itsenäisyyttä arvioinnissa ja yleensä ottaa myös monipuolisemmin huomioon oppijan osaamisen. Varjopuolena – ja isona sellaisena – ovat tietenkin arvioinnin luotettavuuden ja yhdenmukaisuuden kysymykset. Opiskelijat ansaitsevat mahdollisuuden osoittaa osaamistaan mitattavilla jatkuvan arvioinnin tavoilla. Tällaisia voisivat Lisan esityksen mukaan olla esimerkiksi puhumisen kohdalla säännölliset puheen tallennukset ja puhumisen sujuvuuden mittaaminen (ajanotto), kirjoitustaidossa tietyn sanamäärän kopioiminen/kirjoittaminen tietyssä ajassa jne.

Pidin Lisan esityksestä kovasti. Se muistutti minua siitä, että vaikka opettajana olisinkin (tai olisin olevinani) kovinkin varma arvioni osuvuudesta, oppijan kannalta on ensiarvoisen tärkeätä, että pystyn erittelemään kriteerit, joihin arvioni perustuu. Ja kriteereiden täytyy tietenkin olla oppijoille ymmärrettäviä – parhaassa tapauksessa kriteerit ovat tietenkin oppijoiden kanssa yhteistyössä päätettyjä, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

 

 


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s